Ompelukone laulaa ja taivaalla paistaa kuu.

Semmostakin meinaan tapahtuu, että ompelukärpänen purasee kipiästi, eikä sitten hevillä hellitäkään. En valita. Kun kerran purasee, niin puraskoon sitten kunnolla.

On kauheen mukavaa ja onnellista, että saa yllättävän kierrätyskeskuskutsun, kun on aivan tyytyväisenä kastelemassa hartaasti varrottuja kukkasia omalla kotopihallaan. Mikäpä sen maukkaampaa, kuin hypätä toverin auton kyytiin ja hurahuttaa penkomaan aarteita tuon mainitun putiikin koreista ja hyllyiltä.

Joskus onnistaa, kuten vaikka nyt, kun löytyi keittiöön monta mukavaa purnukkaa ja erityisen sydäntä lämmittävästi tyttären kesäleninkejä ajatellen melkonen määrä kangasta. Kangaskorista vaaleaa farkkua, raitasta pitkä pätkä, pirteää keltaista ja lakanalaarista vielä herttasen persikkaisia ja haalean keltaisia tyynyliinoja. Vinoraitainen lakana on auliilta kuomalta saatu aikaisemmin. Kanttinauhat, vetoketjut ja napit on myös kierrätyskeskushankintoja.

Ostosreissun jälkeen ommeltiin ystävän kauniissa kodissa kahden koneen voimin yömyöhäiseen. Kolme mekkoa ja yhtä monta tupsuhattua kaksivuotiaalle, kolikoita tuhlaantui noin kolmen euron verran. Kierrätyskeskus on ystävä.

Today is the day.

Lukee taulussa sisareni keittiön hyllyllä. Ja niin se on, eilenkin, kun läksimme ihan vain tyttöjen kesken retkelle lintutornille. Kaksivuotias kiipesi kivelle ja huusi noin viisikymmentä kertaa: Hei hevotet, mittä te oletteee? Heposet eivät olleet vielä päässeet kesälaitumille ja sekin tuli huomattua, että kesä on totisesti vasta aluillaan, sillä tornillakin tulvi siihen malliin, että sinne ei ollut menemistä.

Luonto on ihmeellinen. Kun päässä pyörii ei tarvitse muuta kuin mennä metsään, istua hetkeksi alas ja ihmetellä luonnon omaa konserttia. Kuunnella taivaanvuohen määkinää, nauttia pikkulintujen kesäkonsertista,  sirkkojen sirityksestä ja huutaa joutsenelle: Heippa vaakku, me mennään nyt huviletkelle!

Sen enempää ei ihminen välttämättä elämältä tarvitse.

Kesävarpaat.

Mutaa varpaissa ja hiekkaa kynsien alla. Varma merkki kesästä.

Varmaa on myös se, että saunominen on mukavaa. Päivän kun tonkii pihaa ja kantaa pään kokoisia kiviä kukkapenkkejä ja kulkuväyliä reunustamaan ja sen päälle kiskasee tujut löylyt, niin jopa illalla nukkumatti saapuu oikein juoksujalkaa kantamaan väsynyttä työn raskaan raatajaa untenmaille. 

Aloitteleva hyötykasvipuutarhuri kaipaa kukkapenkkien kaveriksi paikkaa, johon jotain vaikeasti tapettavaa istuttaisi. Olisihan se eri maukasta nykäistä omasta maasta jotain muutakin, kuin rikkaruohoa kanille jauhettavaksi. On alettava askartelemaan istutuslaatikoita ja toivottava, että kova työ kantaisi hedelmää. Tai vihannesta. Juureskin olis tosi jees. Pääasia, että pysyisi elossa pannulle asti.

Kovasti on pehmeetä.

Nyt on oikesti kesä. Perheen nuorimmat ovat jättäneet talviturkkinsa lähirantaan, kesämekkojen puute on akuutti ja nenästä on lähtenyt nahka jo kahdesti. Aurinko hymyilee ja kansa nauraa.

Ja juuri tässä, nyt ja näillä helteillä on innostuttu taas neulomaan. Aj että kun se tuntuu mukavalta pitkähkön tauon jälkeen, kun ei ole oikein keksinyt, että mitä sitä neuloisi. Ensiksi saateltiin loppuun neljä kuukautta kesken ollut pikkunen villatakki veljenpojalle ja sitten kätevästi postipoika kiikuttikin postilootaan lapun mukavasta yllätyksestä. 

Werannasin Riikkahan se otti ja piristi neulontahimoisen mutta mielikuvituksettoman marjatan elämää, kun lootasta paljastui muutamakin pussukka ja vielä neuleohjeetkin siihen päälle. Lamb-tyynynpäällinen lähti puikoille tietenkin samana iltana ja toinen kokovalkoinen odottelee pääsyä langasta tuotteeksi. Voi pojat, kun niin tulevat ilahduttamaan kesäiltoina navetan saunatuvassa. Mikäpä siinä lämmön jälkeen happea haukatessa ja villaan nojaillessa.

Werannasin nettiputiikista löytyy Knit Hit Kit-käsityöpussien lisäksi monenmoista muutakin mukavaa asiaa kotiin tai mökille, ihan itelle tai kaverille. Pistähän katellen!

Vihreää odotellessa.

Viime syksynä piha oli valtaisan muutoksen kourissa, kun puuta lakosi ja salaojat pistettiin kuntoon. Projekti on edelleen vaiheessa ja toisinaan tunnen jopa säälinsekaisia tuntemuksia armasta naapurustoa kohtaan, kun joutuvat elämään tämä valtaisa multakasa näköpiirissään päivästä toiseen. Mutta valmista kohti mennään, se on vissi!

Tottahan tiiätte, että kuvissa on ne herttasimmat osuudet tästä pihapiiristä. Etupihan valtaisat kiviröykkiöt, juurimöykyt ja multakasaumat jäi jostain syystä kuvaamatta. Toukokuun ajan saa paikalliselle kaatopaikalle kuskata puutarhajätettä ihan ilmatteeksi, joten tämäkin piha tyhjätään aika näppärästi tässä lähiviikkojen aikana. 

Vaikka epätoivo välillä meinaakin iskeä, niin siitä huolimatta kauheen mukavaa tuommonen viherrysten kanssa pelehtiminen. Varsinkin se odotus ja mullan tuijottaminen, että kasvaako sieltä jotain vai ei. 

Kuvat Elloksen sivuilta.

Aika laittaa terassi kesäkuntoon.

Pyykit kuivuu ulkona, harava on heilunut suhteellisen aktiivisesti, ensimmäiset kukkaset nostavat päätään mullan alta. On taas se aika vuodesta, kun olohuone jatkuu joitain metrejä talon seinien ulkopuolelle useamman kuukauden ajan. On siis oikeasti väliä, että ulkoisessa olohuoneessaan viihtyy, sillä pohjoisen asukin tulee tottatosiaan ottaa ilo irti jokaisesta auringonsäteestä ja lämmön tunteesta ihollaan.

Ellos on tehnyt yhteistyötä Trendenser-blogin Frida Ramstedtin kanssa ja tuloksena onkin aeva herttasen kotosaa kesähuonefiilistelyä. Tämä martta ajatteli haluta ainakin istutuspöydän ja pari riipputuolia. Eikä ruukkuja ja kynttilälyhtyjä voi koskaan olla liikaa. Että tervetuloa vaan kesä!

Postaus sisältää mainoslinkkejä

Äitienpäiväviikonloppu.

Oli ihan kauhean mukava. Mitä väsähtänyt kotomaamo enemmän lahjaksi toivoisi, kuin rauhallista ja leppoisaa yhdessäoloa armaan perheensä keralla? Eipä paljon muuta, joten niin hypättiin yhtäkkiä autoon ja hurautettiin parin tunnin päähän äitienpäiväviikonloppua viettämään.

Tämä marjatta täällä on sillä tavalla lapsellinen, että varta vasten rakennettu leikkikaupunki ja muu siihen liittyvä oheistoiminta kiehtoo vallan mahottomasti. Taannoin meikämartan sydän jäi keskiraskaasti Smoolantiin, tarkemmin sanottuna Vimmerbyyn ja Astrid Lindgrens Världiin. Aivan siinä aikuisehkokin ihminen nuortui kuin lapsi leikkimään, kaikki oli niin herttaisaa ja todentuntuista. Sulhoani hieman häiritsi se tosiasia, että esikoisemme potki vielä mahanahkan sisäpuolella ja ainoa lapsellinen tuolla retkellä oli tuore vaimonsa.

Paljon ei sitten meinaan tarvinnut houkutella, kun tieto Mauri Kunnaksen Koiramäestä lävähti verkkokalvoille. Kaikkihan sen tietää, että Mauri Kunnas tykkää joulusta ihan tolkuttomasti ja tämä maamo tykkää Kunnaksen Maurista just yhtä paljon. Tuon mainitun kirjailijasetän elämänkerta on luettu läpi moneen otteeseen, ihailtu etukannen sisäpuolelle saatua nimikirjoitusta ja pikaisesti piirrettyä Herra Hakkaraista. Toki tosifani on työn merkeissä saanut valokuvatakin idoliaan työpaikallaan. 

Sanomattakin siis selvää, että Koiramäki oli kerrassaan herttaisa kokemus. Kunnaksen setän lempeä kynänliike ja hauska kerronta oli herännyt eloon, paikka oli rakennettu toki suurella rahalla mutta myös hartaudella ja taituruudella. Huvipuiston nurkkaan oli kertakaikkiaan ilmestynyt koko kansan ihka oma satumaailma, jossa toivoisi pääsevänsä kesän mittaan vierailemaan useammankin kerran. 

Ps. Alimman kuvan setä ei ole setä kirjailijasetä, vaan oivallinen keino nolata viisivuotias julkisella paikalla: "Äiti, tuo sun laukku on oikeesti ihan sika ruma. Ja miks tuo jätkä on siinä pelkät pikkarit jalassa?"